maanantai 25.5.2020 | 10:44
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Lauri Jaakkola kolumnissaan: Oman elämänsä Kaapo Kakko

Ke 15.5.2019 klo 20:40

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Olen työskennellyt vammaisurheilun ja -liikunnan parissa vuoden 2011 alusta saakka. Minulla ei ollut aihealueesta käytännössä mitään tietoa, kun siirryin toimittajan hommista tekemään Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:n viestintää.

Nyt alkaa olla hieman ymmärrystä, vaikka edelleen olen vain oppipoika. Sen olen ainakin sisäistänyt, että vammaisurheilusta viestiminen on melkoista tasapainoilua. Yhtäältä täytyy muistaa se, että vammaishuippu-urheilijat – paraurheilijat, kuten nykyinen ilmaus kuuluu – ovat yhtä lailla tavoitteellisesti lajinsa huippua kohti suuntaavia urheilijoita kuin vammattomatkin. Heitä tulee siis kohdella huippu-urheilijoina, eikä tästä tingitä.

Toisaalta vammaisurheilussa ja -liikunnassa on korostetusti kyse kaikesta siitä muusta kuin mitaleista ja ennätyksistä. Vähän samalla lailla kuin jalkapallo voi olla köyhälle brasilialaiselle tie favelasta vaurauteen, voi urheilu- tai liikuntaharrastuksen löytäminen olla vastavammautuneelle tie elämäniloon, vaikeasti autistiselle kehitysvammaiselle tie kohti itsenäisempää arkea ja sähköpyörätuolia käyttävälle tie kohti oman ystäväpiirin löytämistä.

Liikunta on tärkeää meille kaikille, mutta vammaisille ja pitkäaikaissairaille henkilöille se voi parhaimmillaan olla vielä paljon enemmän. Jos urheileminen tai liikunnan harrastaminen auttaa siihen, että selkäydinvammainen henkilö pystyy siirtymään itsenäisesti pyörätuolista auton kyytiin tai että CP-vammaisen henkilön spastiset oireet hellittävät niin, ettei jokaiseen arjen askareeseen enää tarvitse henkilökohtaista avustajaa, niin silloin saattaa olla, ettei menestystä tarvitse erikseen mitata paralympiamitaleiden määrällä.

Tuoreen jääkiekkosankarin Kaapo Kakon vanhemmat voivat täysin ansaitusti katsella ylpeydestä pakahtumaisillaan poikansa huikeita esityksiä MM-kisoissa. Uskallan silti väittää, että on vielä omanlaista ekstrakerrointa siinä vanhempien kokemassa ylpeydessä, joka pulppuaa pintaan kun heidän kehitysvammainen lapsensa, jonka ei ensimmäisten arvioiden mukaan pitänyt koskaan oppia juoksemaan, kilpaileekin mitaleista Special Olympics -kisoissa.

Special Olympics -urheilija ei välttämättä nouse samalla lailla koko kansakunnan tietoisuuteen kuin Kaapo Kakko, mutta se ei millään tavalla mitätöi vanhempien tunnetta. Se ei tee tästä urheilusuorituksesta yhtään vähemmän tärkeää. Mutta voi jos minä vain tiedottajana saisin tämän viestin paremmin kuuluviin, niin ehkä yhä useampi vammainen lapsi voisi saada kipinän urheilemiseen ja yhä useampi vanhempi voisi päästä kokemaan jotain vastaavaa. Siinä on minulle työnsarkaa.

Ystävällisin terveisin,

Lauri J.

#