maanantai 25.5.2020 | 11:19
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Arto Ojakangas pohtii kolumnissaan pesäpallon pelaamista

Ke 15.5.2019 klo 23:10

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Kävin katsomassa pesäpallo-ottelun. Lauantai-iltapäivä kului mukavasti, sää suosi ja peli rullasi. Hiukan arkaa kopittelupalloa pelannut Kannus hävisi, mutta ei mitenkään roskaisesti. Yhdellä kunnon läpilyönnillä tulos olisi muuttunut. Urheilu tarjoaa usein tilaisuuden joutavaan, mutta mukavaan jossitteluun.

Pesäpallo oli yleisurheilun ja hiihdon ohella lapsuuteni suosikkilajeja. Pesäpalloa pelattiin lähes kaikilla liikuntatunneilla ja välistä laulutunnillakin. Välitunneilla heiteltiin palloa. Pesiskentällä minä löin kuin miehet, juoksin kuin pojat, mutta heitin kuin akat. Ja heikkoon heittotaitoon minun palloilu-urani tyssäsikin. Oma menestymättömyys ei sammuttanut kiinnostusta lajiin.

Eskolassa oli nuoruudessani kohtuullinen pesäpalloporukka. Sarjataso oli alimmilla portailla, mutta tasoja ei laskettu, pelejä oli mukava katsoa. Väkeäkin oli katsomossa. Kaikki kyläläiset eivät tietenkään välittäneet pesäpallosta. Esimerkiksi tätini mies, joka muuten oli kova urheilumies, määritteli inhoamansa pesäpallon: ”Yks lyö ja kaheksan juo kalijaa.”

Eskolan kentällä olin katsomassa liki jokaisen pelin. Joskus pääsin jonkun kyydissä vieraspeleihinkin. Joukkueita löytyi melkeinpä kaikista naapuripitäjistä Kälviää lukuun ottamatta. Joskus ihmettelin kälviäläisporukoiden puuttumista. Minulle selitettiin, että tilanne muodostuu vaaralliseksi, jos kälviäläiselle annetaan käteen niinkin erinomainen astalo kuin pesäpallomaila. Ja kun siihen lisätään, että syöttäjä alkaa heittää mailamiehen silmien edessä palloa ylös kuin härnätäkseen, niin silloin voi pienikin lääkityksen virheannostus johtaa siihen, että pesislukkari ei enää tarvitse muiden kuin papin palveluksia.

Pesäpallo on liian vaarallinen laji kälviäläisille. Aika tietämättömiä ne lajin hienouksista ovatkin. Yritin viime kesänä ottaa erään erikoisen tutun Kälviällä syntyneen otteluun mukaan. Hermostuin aika pian kumppanini kyselyihin: ”Miks tuo yks juoksee, mutta ei nuo toiset? Miks kukaan ei juokse, vaikka oli nuin korkia ja komia lyönti? Miks tuo nätti poika ei saanu lyöjä ku yhen kerran, vaikka nuo muut kolomesti? ” Päätin, että voin syödä kyseisen kumppanin kanssa jalat saman pöydän alla, voin mennä sen kanssa jopa samaan sänkyyn, mutta pesäpallo-otteluun emme toista kertaa yhdessä lähde.

Vaikka Eskolan Eskojen peleillä oli kohtuullisen kokoinen porukka vakiokatselijoita, eivät kaikki Eskolan Eskojen kotiottelut olleet kansanjuhlia. Muistan erikoisesti erään viileän ja nopeasti hämärtyvän syysillan. Peli oli jo ratkennut vieraiden murskatappioon. Pelaajat löivät laittomia saadakseen pelin loppumaan. (Joskus viimeiset vuoroparit pelattiin kynällä, mutta ei tuona iltana.) Vähä väki väheni niin, että istuin katsomossa kahdestaan erään itseäni huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Mies ehdotti, että tehdäänpä suuren maailman tyyliin aalto. Ja niin nostelimme vuorotellen perseitämme penkistä ja heiluttelimme käsiämme ja mölisimme. ”Onko siellä katsomossa joku hätä?” kysyi pelin päätuomari, jolle modernit fanitustavat olivat vieraita.

#